Kyllä liidilaulu aina kaverit tarttee

October 13th, 2007

Y-y-y-yo,

tänään oli stemmapäivä. Tällä kertaa onnistuin jopa laittamaan herätyskellon soimaan oikeaan aikaan, ja olimme treeniksellä joskus ennen puolta kymmentä. Ääni oli kaikkea muuta kuin pelikunnossa, väsymys edellisen illan S-Osiksen keikalta painoi. Olin kotona joskus kahden jälkeen yöllä, ja ääni vielä väsymyksen saattelemana painuksissa alettiin huutaa lauluja. Arvatenkaan siihen ei monta ottoa tarvittu, kurkku oli kipeä ja ääni tipotiessään. Jotenkin silti onnistuin laulamaan yli 5 tuntia putkeen… Noh, siltä kyllä tällä hetkellä kurkussa tuntuukin.

Päivä alkoi ehkä huonoimmalla puujalkavitsillä ikinä. Treeniksellä olevat lämmitysputket humisivat, ja Jouni totesi niiden tuottavan sitä aitoa ja haluttua putkisoundia. Huoh. Siinä sitten odottelin muutaman minuutin, kun Jouni naureskeli kippurassa omalle vitsilleen. Noh, kyllä se nauru siitä nopeasti hyytyi =)

Putkilämpöä.

Päivän agendana oli siis laulaa kymmeniä ja taas kymmeniä linjoja. Samaa tahtia kun minä innostuin, meni ääni huonompaan suuntaan ja Jounin puhina lisääntyi eksponentiaalisesti. Jos nauhoitukset eivät kohta lopu, ei Jounille jää enää miksauksia varten yhtään päähän hiuksia revittäväksi. Aloitimme laulut “helpommasta”, eli biisistä, johon suurin osa stemmoista oli jo etukäteen tiedossa. Muutamat ensimmäiset otot menivät ihan kohtalaisesti, mutta sitten ääni alkoi väsyä, ja jouduimme nauhoittamaan pätkissä lauluja. Ei vaan ääni kestänyt, ei toivoakaan. Pakko oli kuitenkin nauhoittaa, kun kellarissa ei ollut muita bändejä ja saimme siis kerrankin olla pitemmän aikaa rauhassa. Lauluja ei siis voi nauhoittaa, jos käytävän varrella on meteliä, sillä konkkamikki poimii kaikki pienetkin häiriöäänet. Tavoitteena kun ei ole saada naapurikämpästä kantautuvia hevikomppeja biisien taustalle, vaikka naapurissa taitava rumpali onkin.

Kun etukäteen valmiit linjat oli saatu nauhalle, alkoi uusien stemmalinjojen keksiminen ja hinkkaaminen. Minä keksin lisää vaihtoehtoisia linjoja ja Jouni rapsutti päätään ja naamalta paistoi läpi “eikö tuo koskaan lopeta”-ilme. Pakko on kyllä itsekin myöntää, että suuri osa keksityistä laulujutuista oli melkoista kuraa. Mutta kyllä jotain hyvääkin saatiin aikaseksi. Pari aika härskiä ja huvittavaakin raitaa saatiin talteen. Todennäköisesti noita ei tulla lopullisessa versiossa käyttämään, mutta onpa hauskoja muistoja arkistoissa.

“Oiskohan tämä tässä?”

“Jos sittenkin vielä pari laululinjaa lisää..?”

Toinen biisi tuotti yllättäviä vaikeuksia. Toinen säkeistö suorastaan huusi jotain stemmaa ryhdittämään tunnelmaa, mutta sopivaa ei löytynyt, ei sitten millään. Sekaan tungettiin puhetta, huutoa, falsettia, hiljaista matalaa laulua, lähes kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta ei vaan lähtenyt. Jonkinlaiseen lopputulokseen lopulta päästiin, mutta hyvyydestä voidaan olla montaa mieltä. Todennäköisesti säkeistön osalta palataan vielä sorvin ääreen, jahka siihen keksitään jotain sopivaa. Paljon harmia tuottanut c-osa (joka on edelleen kesken) suorastaan kyllästettiin stemmoilla, hienolta tuo kuulostaa kun kuuntelee pelkkiä lauluja, mutta kun tilaa pitäisi saada myös rummuille, bassolle, komppikitaralle, x-määrälle maustekitaroita… Miksaamisesta tulee kyllä yhtä helvettiä. Raitamäärä on järjetön. Ehkä ensi kerralla käytämme “vähemmän on enemmän” -lähestymistapaa.

“Mitäköhän tästäkin tulee…”

Tätä kirjoittaessa kuuntelen taas yhtä raakamiksausta tämänpäiväisistä suoritteista, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin… noh, melkoista kuraa sitä tuli suusta ulos päästettyä. Deleteä vaan suruttomasti. Ei kai siinä muu auta, “et vaan osaa”. Kokopitkän tekeminen olisi varmaan näillä taidoilla lähes ylitsepääsemätöntä tuskaa. No, eiköhän se tästä. Huomenna paremmalla hapella ja pehmeämmällä aloituksella.

-Kari