New Year’s Eve is here again and we’re pretty sure you know the drill by now. Go to the music page for a 4-minute dose of enjoyment, “Come Join the Masquerade”.

We’ll play a gig at Apollo Turku on the 28th of July 2018 in the Up by the Apollo event. The event starts of Thursday and lasts 3 days. Our turn is on Saturday and we will share the stage with Rain Diary, Pretty Wild Ones, Rendez-Vous and Highlights.

For more information, click here.

It’s New Year’s Eve again, you know what that means. Check the music page for some new ear candy, “Head vs. Heart”.

Same time next year?!?

It’s New Year’s Eve, and as for the past few years, that means a new song from us. This time entitled “Monster”. Enjoy!

I bet you thought this band was dead already? We won’t give you that pleasure. Instead, we put out a new song! Have a listen and tell us what you think.

Summer is here, which means that a new song is out! It’s called Los Angeles. Hope you enjoy.

Hyvää juhannusta everyone,
Kari

A journal of our trip to Loimaa, with the intention of recording some new tunes has now been released. Unfortunately it’s in Finnish, but all you non-finnish-speaking can look at the amazing pictures.

Link to journal -> click.

Enjoy,
Kari

24.3.2012

Epilogi

Soitto- ja lauluyhtyeemme harjoitteli viimeksi noin kolme viikkoa sitten. Loimaalle lähdettäessä kukaan ei tiennyt mitä nauhoitetaan. Noin yhteen kappaleeseen oli olemassa sanat. Lähtökohdat olivat siis puhdasta holaholaa ja buenastardesta.

Siirtyminen kohteeseen

Aamu alkoi yllättäen kamojen pakkaamisella. Jouni ei ilmeisesti ollut uudesta vahvistimestani yhtä innostunut kuin minä. Tai ehkä yritys törkätä auton takapenkillä ollut nuppi maahan oli puhdas vahinko, mene ja tiedä. Ehkä muutamaa minuuttia ennen voivottavalla äänensävyllä tokaistu “Kohta lentä paska.” oli suora uhkaus. Jounin kiusaksi laajensin laitearsenaaliani poiketen menomatkalla hakemaan vielä yhden Chorus-pedaalin. Kiusa se on pienikin kiusa.

Kamojen pystytys ja säätö

Kun pääsimme paikalle, iloksemme totesimme, että soittohuoneeksi kaavailtu huone oli varustettu kaltevalla kivilattialla. Myös seinät oli kiveä. Akustiikka tulisi siis olemaan täydellistä stoneria. Soittohuoneen ovi oli niin tiivis, etteivät piuhat mahtuneet kulkemaan oven alta sen ollessa kiinni. Onneksi paikalta löytyi ruuvimeisseli, ja ryhmässämme on pari remonttimiehen voimat omaavaa sankaria, niin ovesta saatiin kynnys poistettua. Suurta vahinkoakaan ei operaatiosta koitunut, mitä nyt itselleni muutama katkennut kynsi, joita tulisin suremaan koko viikonlopun. Muutaman tunnin pystyttämisen, maittavan ruokatauon ja säätämisen jälkeen pääsimme vihdoin itse asiaan, eli soittamiseen. Henkka kivityrmään rumpujen seuraksi, lukko kiinni ja varmuudeksi vielä pari patjaa eteen. Tarkkaamona toimiva tila oli varustettu Pepe Willbergin ja Dannyn julisteilla, joten odotettavissa olisi kivenkovaa suomi-iskelmästoneria. Hyvät vibat. Kun silmäni mä auki saan ja Jounin siinä nään. Paniikki. Tie mulle näytä Amarilloon. Polttaa! Saat miehen kyyneliin, se helppoa on. Henkan tuulet puhaltelivat siihen malliin, että välillä olisin halunnut Tuulensuojaan.

Paniikin tunteita koettiin, kun osa raidoista ei tullut koneelle asti. Jounin puhistessa ja buutatessa konetta muutamaan otteeseen, alkoi epätoivo vallita soittajat. Ei muutosta. Sitten huoneessa syttyi kirkas valo. Jouni totesi: “Eikun hei, tää on se sama virhe, jonka teen joka kerta.” Jouni selitti mistä vika johtui, kukaan ei ymmärtänyt. Selitys vilisi lyhenteitä kuin Nokian insinöörien kahvipöytäkeskustelu. Pääasia, että signaalit vilkkuivat Logicin raitanäkymässä.

Varusteista pitää muuten mainita sen verran, että ainoastaan Jounilla oli rock-uskottavat kengät, Reinot. Muut menivät Jippu-linjalla, ollen haavoittuvaisia ja helvetin rikki villasukissaan. Aika näyttää onko lopputulos villasukkaindietä vai jotain aivan muuta. Ainakin laulusuoritus tullee muistuttamaan määkivää lammasta.

Nauhoittaminen, biisi numero 1

Rummut

Klikki aiheutti taas ongelmia. Vannoutuneimmat fanit muistanevat, että meillä on ennenkin ollut eripuraa klikin kanssa, mutta tällä kertaa rumpali-Henkan ongelma oli hieman kummallinen: “Hei Jouni! Se klikki lähtee edelleen karkuun mun korvista.” Millainen on karkaava klikki? Ja jos klikki karkaa, onko se klikin vika? Saako Thomannilta karkaamattomia klikkejä?

Klikkisoundin vaihtamisen jälkeen karkailu korvista ilmeisesti loppui. Henkka karkaili kyllä puskaan asioille noin 20 minuutin välein. Ehkä se on sallittua näin karkausvuonna. Tässä yhtiössä myös aikataulut karkailevat mihin sattuu.

Rumpuja nauhoitettaessa koitin parhaani mukaan olla kuuntelematta. Olen huomannut, että se vähentää muutosehdotuksia huomattavasti. Muutokset ei toki itseäni niin haittaa, mutta muiden hermoja ne välillä saattavat koetella. Ja yleensä muutokset ovat vielä täysin yhdentekeviä lopputuloksen kannalta, tyyliin: polje tuohon kaksi kertaa basaria kolmen sijaan. Tuollaiset muutokset aiheuttavat lähinnä vain ylimääräistä työtä ja harmaita hiuksia. Toki omassa kuontalossani muutama harmaa hius ei haittaa. Valitettavasti harmaannuttuani en taida näyttää George Clooneylta, vaan enemmänkin kämäiseltä Gandalfilta.

Henkka sai ekan biisin narulle muutamalla otolla, jonka jälkeen siirtyi taas poistamaan karkailevia ruumiineritteitä. Sillä välin Jouni ja Johannes kantoivat kitara- ja bassokamoja soittokoppiin, minun keskittyessä sohvalla istumiseen ja tämän tekstin raapustamiseen. Rummut jätettiin vielä paikalleen, jotta päästään toisena päivänä jatkamaan valmiilla säädöillä. Kopin reunaan rakennettiin vino wall of sound vahvistimista.

Basso

Bassoäänitysten aikana Jouni tuntui unohtaneen biisin, rakenteen ja soinnut täysin. Ei kuultu “näin mä sen oon aina soittanu” perusteluita. Villi veikkaus on, että oma osuuteni tulee kestämään tuomiopäivään asti. Keinosen nimipäivä tulee ja menee ennen kuin muutamat kitararaitani on saatu kunnialla nauhoitettua, puhumattakaan lauluista. Tässä bändissä itseluottamus ja usko omiin kykyihin tulee olla korkealla.

Johanneksen avustuksella Jouni pääsi kuin pääsikin bassoraidan loppuun. Itse keskityin taas kaikkeen muuhun kuin kuuntelemiseen. Esitän muutosehdotukset ja kiukutteluni lopputuloksesta vasta nauhoitusten jälkeen. Enemmän draamaa, enemmän kaikkea.

Kitarat, Johannes

Basson jälkeen siirryttiin Johanneksen kitaroiden pariin. Tällä kertaa mallinnukset ja mallintavat jätettiin unholaan. Edes varmuuden vuoksi ei otettu kuivaa signaalia talteen. Jos homma kusee, niin sitten kusee. We’re livin’ on the edge. Tämän vaarallisempaan elämäntyylin ei meistä taida olla. Jos haluan arjessa vaaran tunnetta, jätän maidon pöydälle joskus jopa yli puoleksi tunniksi. If you mess with me, I will pee in my pants.

Mesa huusi soittotilaksi muuttuneessa karjakeittiössä, kun Henkan verran vahvuudessa vähentynyt yhtyeemme istuskeli leivintuvan lämmössä vatsat täynnä makoisaakin makoisampaa hirvenpaistia. Pitää vielä erikseen mainita, että Henkka valitsi mahdollisimman huonon hetken lähteä kotiin, koska jäi paitsi yhdestä elämäni parhaista aterioista. Neljättä kertaa santsatessani tunsin jo hieman huonoa omatuntoa: tässä vaiheessa suorittaminen oli jo ohittanut nautiskelun, ja muistutti ennemminkin ruoan salakuljetusta mahalaukussa tavoitteena tallettaa se myöhemmin posliinipankkiin.

Ehkä täysi maha, tai aterialla nautittu punaviini - todennäköisesti näiden yhdistelmä - siivitti Johanneksen sellaiseen suoritukseen, että itseäni hävettää lähteä soittamaan tuon jälkeen. Särökomppikitara oli purkissa muutamalla otolla. Toivottavasti puhtaat tuovat edes jotain ongelmaa. Tärkeintähän ei ole lopputulos, vaan henkilökohtainen suoritus. Ja nimenomaan suoriutua paremmin kuin toiset. Ja koska oma taitotaso ja varmuus on mitä on, pitää luottaa muiden epäonnistumiseen. Sen lisäksi luotan asennusoluiden ja ruokajuomien voimaan. Alkoholihan tunnetusti parantaa tarkkuutta. Senhän huomaa esimerkiksi siinä, kun tulee keskellä yötä vahvassa laitamyötäisessä kotiin, ja onnistuu pimeässä rappukäytävässä saamaan avaimen avaimenreikään. Helppoahan se on päivällä valoisassa. Yöllä täytyy kuitenkin toisella kädellä koittaa pitää kainalossa kulkevaa kebabia vaakatasossa, ettei kastikkeet valu vasemmistoon tai oikeistoon, samalla varoen herättämästä koko rappukäytävää.

Kitarat, Kari

Karin uutuuttaan kiiltelevä, jenkkipunaniskojen nakkisormilla käsityönä koottu Hayden-putkivahvistin * aseteltiin hellästi vahvistin- ja kaappipinomme päällimmäiseksi. Sen soundeja ei tarvinnutkaan kauaa säätää, tarvittiin vain hieman lisää Mofoa (Registered Trademark), ja liidisoundi oli valmis. Telecasterin kaulan ympärille käärittiin raitasukka, ja ei kun soittamaan. Tarina ei kerro, oliko Tele vilustunut, vai oliko tapauksessa kyse vajavaisten soittotaitojen peittelystä. Maestro itse vaikutti olevan jo aiemmin mainitun ruokajuoman nauttimisen jäljiltä niinkin rennossa mielentilassa, että intoutui muutaman kerran pilaamaan oton ns. kikkailulla. Onneksi Jounilla ei ole enää käytössä kalliita magneettinauhoja. Moisesta tallennusmedian haaskaamisesta olisi männävuosina saattanut joutua vaikkapa ottamaan painimatsin ääniteknikon kanssa. Tällä kertaa vain tyydyttiin painamaan MacBookin Delete-nappia [sic].

* Tässä on tapahtunut pieni väärinymmärrys kitaristien välillä: Hayden on kiinalaisten koneiden rakentama, mutta säröpedaalini on ameriikan herkkua. Sitähän ei tietenkään käytetty. Geneerinen pop vaatii geneeristä soundia.

Laulut

Laulut. Laulut. Voi perkele. Laulut. Harva laulaja suuremmin ihailee omaa ääntään, ja sama homma minulla. Tuntuu, että ihan sama mitä tekee, niin kuulostaa huonolta. Johannes otti minun roolini, ja keskittyi chattailemaan neitokaisten kanssa suomi24-palstalla kuuntelemisen sijaan. Jounin korvat alkoivat olla väsyneet ja muutenkin suurin into oli valunut lonkeroiden kera ravitsemaan piharakennuksen ulkopuolella olevia puskia. Mikä siinä muuten on, että jos hankeen pissaa, siihen pitää taiteilla joku teksti tai kuvio? Voitte kuvitella, miltä hanki näyttää, kun neljä miestä käy vuorotellen helpottamassa oloaan. No, laulaa oli pakko, oli hanki täynnä kuvioita tai ei.

Ehkä myöhäinen kellonaika vaikutti, koska ääneni tuntui olevan maassa jo ensimmäisestä otosta lähtien. Ääneni kuulosti savuiselta kuin Loimaan Seurahuone ennen tupakkalakimuutosta. Myös laulupaikan rakentamisessa oli käytetty kurjuuden maksimointia yhtenä lähtökohtana. Mikkiständi oli mallia liian lyhyt, ja lattiapinta oli täynnä piuhaa ja rumpuständiä ja mitä kaikkea. Koita siinä sitten vääntää tunnetta narulle, kun ei saa liikkua ja laulaja on kyyryssä keuhkot kasassa. Ei rullaa ääni. Röyhyjä tuo asento kyllä tuntui houkuttelevan. Tai ehkä se oli vieressä olevan vesipullon sisällön vika. Joku palikka osti kuplavettä kuplattoman sijaan. Puhdas vahinkohan se oli, mutta lukutaito olisi pelastanut tästäkin tilanteesta.

Liidilaulut etenivät hitaasti mutta hitaan varmasti. Vireen puolesta suoritus oli kohtalaisen varmaa, mutta monesta otosta fiilis vain jotenkin uupui. Henkimaailman asioita. Ehkä ensi kerralla otetaan se ulkopuolinen tuottaja kertomaan mitä laulukopissa kuuluu yrittää. Johanneksen chatkamut ilmeisesti olivat jo painuneet yöpuulle, niin innokkaasti hän koitti saada päivän nauhoituksia loppumaan ja osastoa siirtymään saunaan. Tai ehkä ajatus minusta ja Jounista alasti oli vain liian houkutteleva. Oli miten oli, noin yhden aikaan yöllä päätimme lopettaa nauhoittamisen ja siirtyä saunatiloihin. Ilmeisesti taiteellinen tuottaja Koistinenkin oli painunut jo aikaa sitten yöpuulle, eikä vaivautunut tulemaan edes tervehtimään taistelusta väsynyttä vahvuudella kolme saapunutta osastoamme. Valitettavasti tällä kertaa savusauna ei ollut käyttökunnossa, mutta kelpaahan se sähköinenkin paremman puutteessa. Saunassa oli rauhallista, hiljaisuuden rikkoi vain Jounin aktiivinen löylynheittokäsi ja tasaisesti kaikuneet haukotukset. Soittohuoneen 60-70 -luvun julisteista siirryttiin jo 80- ja 90-luvuille; nukkumistilaamme komistivat Iron Maiden ja Metallica -kankaat. Master of Puppetsin sulosävelet tuudittivat Jounin ja minut uneen samalla, kun maitoposkinen Saku Koivu jostain 90-luvun puolivälistä yhdessä Eddien kanssa valvoi yöuniamme.

25.3.2012

Aamu

Kun silmäni mä auki saan, ja Jounin siinä nään. Tämä oli todellisuus, johon minä sain herätä. Kylki kyljessä emme sentään olleet. Pelästymisen määrä kuitenkaan ei ollut mitään verrattuna siihen tilanteeseen, kun kerran heräsin nenä kiinni peilissä. Sydänkohtaus oli todella lähellä, kun silmät avatessaan näki oman naamansa noin 10 sentin päästä. Tahmean ja kankean ylösnousemuksen jälkeen oli aika koputella Johannes hereille; Johannes oli majoittunut länsisiipeen. Tuurilla löysimme oikean oven, emmekä herättäneet muita talon asukkeja. Helppoahan se on valoisassa, kuten jo aikaisemmin totesin. Pikkuhiljaa valuimme - tai valusimme, niinkuin Turussa sanotaan - alakertaan aamupalalle, joka oli - aikaisempaa linjaa noudattaen - maittava. Jos eläisimme 80-luvulla, aamiaisemme olisi todennäköisesti ollut juppien ja muusikoiden herkku, eli munakokkeli - kananmunaa ja kokaiinia - mutta koska olemme vässyköitä ja elämme 2010-lukua, tarjolla oli kahvia ja leipää. Sirkushuvit saivat jäädä tuonnemmaksi.

Nauhoitukset jatkuu

Taustalaulut

Aamiaisen jälkeen oli aika taas siirtyä kohti leivintupaa. Edellisenä päivänä oli saatu stemmoja lukuunottamatta kaikki nauhalle, joten vuorossa oli taustalaulut. Käsiohjelmaan oli merkitty pikainen kuuntelu alkuperäisen demoversion raidoista selvitykseksi, mitä sitä on aikanaan mahtanut stemmalinjoille laulaa ja tämän jälkeen siirtyminen laulukopperoon. Johannes palasi takaisin eiliseen asentoon ja jatkoi chattia siitä mihin yöllä jäi. Laulut saatiin kohtalaisen vaivattomasti pakettiin, muutamissa kohdissa oli hieman ongelmia päättää, minkälainen linja sopii vai eikö mikään sovi. 10 minuuttia saatiin tuhlattua erääseen huutoideaan. Muilla ei tainnut olla minkäänlaista käsitystä mitä ajoin takaa enkä itse saanut korvissani soivaa visiota toteutettua, joten lopulta päädyimme siirtämään idean Whitney Houstonin residenssiin mietittäväksi. Laulaja pois kopista ja pikainen kuuntelu. Kaisse ihan hyvä on. Kuuntelun lomassa Henkkakin saapui paikalle viihdyttämään meitä Arska-imitaatioillaan. Kuulemma laulut olivat onnistuneet suunnilleen niin kuin hän oli niiden ajatellut menevän. Siksi olikin hyvä, ettei Henkka ollut äänitysten aikana paikalla neuvomassa. Olisi ollut liian helppoa se.

Ruokatauko

Syöttöporsaat olivat taas koossa pöydän ääressä, ja Koistinenkin vaivautui pikaisesti tervehtimään. Oli kuulemma ollut kiireitä vinkuvien karvapötköjen kanssa, eikä ollut ehtinyt valvomaan aamun nauhoitussessioita. Ruokapöytäkeskustelut vaihtelivat sujuvasti aiheesta toiseen kattaen muun muassa penkkipunnerruksen SM-kisat, mopoautojen kokoontumisajot, Turun keikkapaikkatilanteen ja hanurilta kuulostavat kitarat. Jos muuten haluatte tietää miten tippakannun nokan saa tiputettua auton vaihdelaatikkoon, voitte kysyä neuvoa Seamuksen kitaristilta Jussilta. Jos taas tiedätte miten kyseisen nokan saa pois vaihdelaatikosta, ottakaa yhteyttä samaiseen kitaristiin.

Lisää nauhoituksia, biisi numero 2

Rummut

Ruoan jälkeen oli aika siirtyä toisen biisin rumpunauhoituksiin. Tästä biisistä ei ole olemassa kuin treenisdemo, ja esituotanto on olematon. Sanoja on korkeintaan puoleen kappaleesta. Keikalla tämä on toki jo soitettu, mutta ei humalainen yleisö sanojen puutetta tai kököhköä sovitusta huomaa. Kunhan kalja on halpaa, on yleisö tyytyväinen.

Jonkin aikaa meni oikean tempon arpomisessa, sen jälkeen Henkka suljettiin soittokoppiin. Tällä kertaa ei ovea lukittu, koska eilen oli kuulemma suljetun paikan kammo tehnyt tepposet. Ehkä orastava kakkahätä tai esituotannon puute aiheutti sen, että ottoja meni jokunen. Muutamaa filliä hinkattiin ja Henkka helpotti muutamaa kohtaa. Kurkkiva norppa kävi välillä kiilaamassa ja sekoittamassa triolifillit, mutta lopulta valmista saatiin. Joku basari-isku jäi puuttumaan, mutta tämä kuulemma korjataan jälkituotannossa. Itse en taaskaan keskittynyt kuuntelemaan, vaan kirjoittamaan tätä modernin novellikentän mestariteosta. Johannes otti samalla torkkuja, unelmoiden kuka ties mistä. Näissä nauhoitussessioissa on todellinen yhdessä tekemisen meininki.

Siedettävän rumpuoton jälkeen Henkan kärsivällisyys loppui, ja rummut - joita kuulemma on kyseisellä värityksellä tasan yksi setti Suomessa - pistettiin lihoiksi ja auton perään. Tässä vaiheessa tarkkaamon puolella alkoi leijua sellainen haju, että ilmeisesti isompikin norppalauma kävi kurkkimassa tilanteen kehitystä. Tuoksua karataksemme ja kahvivarantoja täyttääksemme kävimme Johanneksen kanssa päärakennuksen puolella. Samalla reissulla Koistinen haukkui meidät. Joko naamat tai suoritukset eivät miellyttäneet, tiedä häntä. Koistinen jatkoi taas matkaansa vaivautumatta selittämään tarkemmin syitä haukkuihin.

Bassot

Syystä tai toisesta minut määrättiin hoitamaan äänittäjän virkaa, samalla kun Henkka onnistui varaamaan koko divaanisohvan istumatta siinä. Johannes siirtyi yläsänkyyn jatkamaan kauneusuniaan.Tällä kertaa Jouni oli jokseenkin kartalla, ja Anssi Kelan peukkulyseon lyhyestä oppimäärästä oli selvästi tarttunut jotain vyön alle. Peukku heilui, mutta niin heilui rytmikin. Toisaalta, lyhyen oppimäärän jälkeen ei voida vielä vaatia täydellisiä suorituksia, hallussahan on vasta perusteet. Henkan kärsivällisyys oli lopullisesti finaalissa, ja bassonauhoitusten kuuntelu sai riittää. Mies lähti muille maisemille rumpujensa kera. Tokaisi mennessään: “Tehkää hyvää jälkeä.”. Ei pelkoa. Joka tapauksessa, purkkiin saatiin mukiinmenevähkö otto, ja sillä selvä. Kahvimukit tyhjäksi ja kohti kitarakiimaa.

Kitarat, Johannes

Straton kaulamikki ja MesaBoogie, siinä resepti toiseen biisiin. Jouni oli näköjään nimennyt projektin “FanG”, se toimikoon työnimenä. Tässä vaiheessa itselläni alkoi jo olla paineita sanojen kirjoittamisesta. Noh, mitä sitä turhaan höntyilemään. Pakko on paras muusa. Signaaliketjuun lykättiin vielä MI Audion Blues Pro boostaamaan Mesaa. Kaikilla alkoi olla jo kisaväsymystä havaittavissa, ja säätäminen ei maistunut samalla tavalla kuin päivää aikaisemmin. Mennään niillä mitä on. Ei se biisi soundeihin kuole.

Introssa Johanneksella oli hankaluuksia timen kanssa. Syynä todennäköisesti kesäaikaan siirtyminen; soittokädet olivat vielä talviajassa. “Tarttis saada svengi jotenkin tähän mukaan.”, oli monta kertaa kuultu lausahdus. Suomalainen ja svengi eivät sovi yhteen. Kiinteäasennettu lantio ja kyykistymättömät polvet eivät ole menestysresepti grooveen. Jopa sanana “svengi” sopii harvinaisen huonosti suomalaisen suuhun. Onneksi Johannes oli muutamaa viikkoa aikaisemmin käynyt Karibialla (ei se uimahalli) hakemassa tunnelmaa, joten miehellä oli edes teoreettiset mahdollisuudet onnistua.

Säkeistöön siirryttäessä ongelmat tuntuivat lisääntyvän. Häiriötä aiheutti myös yksi Henkan filli, jolla hän varmaan yritti todistella, että osaa soittaa hienon progefillin. Itse filli ei taida progea olla, mutta ajoitus sen sijaan on. Noh, jokaisessa taideteoksessa pitää olla virheitä, muuten jumalat suuttuu. Toisiin teoksiin vain tulee enemmän virheitä kuin toisiin. Vaikeuksien kautta Johannes suoriutui lopputulokseen, joka oli jotain tyydyttyneiden ja tyydyttymättömien rasvahappojen välimaastosta. Eikö groove sitä paitsi tule siitä, että kaikki ei ole timessa?

Kitarat, Kari, biisi numero 2

Puutteellisen esituotannon takia en ollut ehtinyt miettiä biisiä täyteen mausteita. Uusi chorus pääsi kuitenkin hyötykäyttöön c-osan Knopfler-henkisessä liruttelussa, mutta ameriikan säröpedaalia ei valitettavasti käytetty. Otin itseeni ja aion pilata lauluäänitykset. Joka tapauksessa, harvinaisen tehokasta soittamista; tunnissa kaikki raidat sisällä. Machtia.

Laulut, biisi numero 2

Ruutuvihkoon raapustamieni uunituoreiden sanojen kanssa painuin karjakeittiön puolelle, jossa oli tällä kertaa tilaa liikkua ja hyppiä. Biisi on aikasemmasta tuotannostamme poikkeavaa, joten lauluunkin tarvittiin erilainen ote. Tavoitteenani olikin löytää sisäinen James Brownin, Oskari Ruohosen ja Rob Parissin lehtolapsi. Ihan ei ehkä maaliin asti päästy, mutta ainakin laulu oli paljon vapautuneempaa kuin päivää aiemmin. Valitettavasti aika loppui kesken, eikä lauluja ehditty hioa kunnolla, mutta ei jälki silti kummempaa ollut.

Prologi

Tätä kirjoittaessa on vielä epäselvää, mitä nauhoitusten tuloksille tehdään. Saattaa olla, että aikaansaannokset jäävät arkistojen esituotantoaarteiksi, tai sitten toinen biiseistä julkaistaan. Aika näyttää. Joka tapauksessa kokeilu oli varsin onnistunut. Paikka oli nauhoitusta ajatellen noin 100 kertaa parempi kuin ahdas ja pahalta haiseva treeniksemme. Tunnelmaltaan ja tarjoiluiltaan näitä kahta ei voi edes verrata.

Asioita, joita ei ole ennen nauhoituksissa tapahtunut:
* Jouni ei sanonut kertaakaan: “Näin mä sen oon aina soittanu.”.
* Saimme 3 mikkiständiä rikottua.
* Meillä oli tarkkaamo!
* Dannyn ja Pepe Willbergin henki tukemassa.
* Näin hyvää ja näin paljon ruokaa nauhoitusten lomassa.
* Karin tele oli edes etäisesti vireessä.
* Mallintavia laitteita tai humbuckereilla varustettuja kitaroita ei käytetty.

Jos jaksoit lukea tänne asti, en tiedä pitäisikö onnitella vai pahoitella? Nyt urakka on kuitenkin takana, ja voit nauttia amatöörimäisistä valokuvista, joita maustavat muutamat harrastelijatasoiset puujalkavitsit.

Viikonloppu kuvina

Karjakeittiössä oli juuri sopivasti tilaa rummuille… kunhan kaikki muu tavara oli ensin pinottu nurkkaan.

Jouni leikki radiojuontajaa. “Houston, we have a problem.”

Kitara-arsenaali ja nauhoitusten virallinen valvoja.

Henkan reaktio, kun kuuli, että Kari on harjoitellut machtia sisältävän kitarasoolon.

Rumpusetti, joka on lähes yhtä harvinainen näky kuin treenaava Ever Since The Dayn jäsen.

Osoitus alkoholin vaikutuksesta:

Johannes ennen huikkaa.

Johannes pohtii juuri nauttimansa huikan makumaailmaa.

Kyllä, toimii! Johannes approves.

Jouni suorittaa Karin toimiessa äänittäjänä. Henkka yrittää piiloutua ja irtisanoutua koko hommasta. Katossa näkyy myös parrut, joissa on aikanaan kuivattu leipää.

“Oletko ihan varma?”

Otto 53. Otto Donnerwetter. Tässä vaiheessa äänittäjä teki kaikkensa sulkeakseen ääniaallot kuulokuvansa ulottumattomiin. Seuraavan oton jälkeen myös Danny ja Pepe Willberg sanoutuivat koko projektista irti.

Basson soittaminen käy urheilusta. Ilmankos Jounilla oli vaikeuksia muistaa biisin rakennetta, kun muistilappu oli jäänyt selkäpuolelle.

Oletteko nähneet Salasana: Mercury -leffan? Olin siinä näytellessäni huomattavasti nuorempi, mutta ilme on edelleen hallussa.

Uusi päivä, uudet villasukat.

Toisen päivän laulukattaus ja improvisoitu nuottiständi.

“This is where the aftermath happens.”

Viikonlopun vahvistusarsenaali. Tämän lisäksi mausteena oli vielä pari pedaalia. Multiefekteihin ja mallintaviin ei tällä kertaa kajottu. Helikajottu.

Tässä vaiheessa Jounia vielä hymyilytti. Tai vaihtoehtoisesti kuva on otettu juuri ruokailun jälkeen. Vatsa täynnä on helppo olla tyytyväinen.

Vahvaimet vinossa. Tästä varmaan johtui lievä kiilaaminen soitossa.

En tiedä kenen kanssa ja mitä Johannes chattaili, mutta seuraavana päivänä postissa minua odotti fanikortti.

Aurinko laskee länteen. Strawberry fields forever. Sieppari ruispellossa? Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miksi minä painan muita enemmän?

Avoimeksi jäi, oliko taiteellinen tuottaja Koistinen tyytyväinen vai tyytymätön lopputulokseen.

Tällaista tällä kertaa.

-Kari

We decided to upload all the songs from the Passion without Patience Is a Waste of Time album to our music player. Find the player from our homepage and enjoy!